sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hauk!

Satu
Eräänä päivänä kaukaisessa talossa, vihreän pellon laidalla, ison kiven takana, pikkuisessa kylässä, tapahtui kummia. Kuin tyhjästä taloon oli ilmestynyt kaikkea jyrsivä, palasia nakertava pikku naskalihammas..

"Kukahan on haukannut kasviani?" kysyi talon emäntä varovaisesti. 
 "En minä", pikku Tiikeri sanoi.
 "Enkä minä. Olisiko pikkukärpäsillä ollut nälkä?", virkkoi Alfred-apina.

"Kukahan on puraissut palan verhonarusta?" jatkoi emäntä. 
 "En minä", Tiikeri kujersi.
"Enkä minäkään. Isäntä varmaan kiskaissut siitä liian lujaa", apina sanoi.

"Kuka nakertaa laturinjohtoani?", huutaa jo vihreän pellon laidalla sijaitsevan talon kohta vihastunut emäntä.
 "Älä nyt, en minä ainakaan", Tiikeri jo melkein uikutti.
 "Enkä minä! Hiiriäkö täällä asuu?", apina sanoi.

Vaan silloin kuului kiljaisu, kun pikkuisessa kylässä asuvan emännän sormesta hauk-haukattiin palanen!!
Syytön oli pikku Tiikeri, nuollessaan vain omia tassujaan. Apina sen sijaan...
 ...haukkasi palan kasvista, joka maistui pahalta,
...demonstroi, kuinka haukkasi verhonarun muovitöpsylää, jonka palaset jätti nätisti odottamaan löytäjäänsä,
...tunnusti lopulta syyllisyytensä myös laturijohdon imeskelyyn. Kaukaisen talon emäntä vihreän pellon laidalla oli niin hiiltynyt, että Apina katsoi parhaakseen liueta paikalta vähin äänin sormesta haukkaamisen jälkeen. "Ehkä menin liian pitkälle", apina tuumi mennessään ja päätti olla puraisematta ihmisiä enää koskaan ikinä milloinkaan.

Viikkoa myöhemmin kaukaisessa talossa, vihreän pellon laidalla, ison kiven takana, pikkuisessa kylässä, emäntä huokasi helpotuksesta syvään. Apinan haukkaama sormi ei ollut osoittanut tulehtumisen merkkejä, vaikka iho lävistyikin. Apina ja Tiikerikin huokaisivat samassa kuorossa ja jatkoivat sen jälkeen leikkejään.

Sen pituinen se!
 HAUK!

(Tarinan pohjana lapsuudenaikainen kirja, jota luin pikkuveljelleni: Colin West, "En minä", apina sanoi. En nyt vain ihan muista, miten juoni siinä tarkalleen ottaen meni. Tämä meidän versio on osittain tosi. ;) ) 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kuvausta vaille valmis

Lähes vuosi sitten Alfred jakoi vinkkejä, kuinka vältellä kameraa ja kuvattavanaoloa. Tällä kertaa kissat näyttävät, kuinka poseerata nätisti. Iän myötä vastustus kameraa kohtaan taitaa pikkuhiljaa lieventyä. Jotain napistavaa silti löytyy...
1. "Näin voi esim. maata pitkin pituuttaan, ja katsoa kevyesti kameran ohi 'kaihoisasti'. Sillehän me ei mitään voida, jos kuvaaja ei osaa tarkentaa kameraansa mun piiiitkään kroppaan.. Huomatkaa, että tässä on myös pehvajumppa menossa."
2. "Luulis, että tämä olisi helppo kuvausasento, kun pötkötän nätisti paikallani. Silti kuvaaja on katkassu mun kropan ja kaunis häntäni jää kuvan ulkopuolelle. Väritkin on mitä sattuu..."
3. "Osaan mä istuaki enkä makoile ihan koko aikaa, vaikka siltä jostakusta saattaa hetkittäin tuntuakin. Minkä mä sille voin, että tää on kameran mielestä pimee nurkka, eikä valkotasapaino oo kohdillaan. Mun turkki kyllä on tasapainossa."
4. "Näin nätisti voi tönöttää, niin saa hienon sivuprofillin. Huomatkaa, että makuualusta kesän alkupuolelta on edelleen hyvä ja käytössä, ton silkkilakanan vaan vois ehkä jo vaihtaa puhtaaseen... Pimeetä on juu. Kantsis harkita sitä salamalaitetta."
5. "Kaunis asento keskellä keittiön pöytää. Valaistuskin on kunnossa, kun valo tulee suoraan yläpuolelta. Mikä voisi mennä vikaan? Jälkimuokkaukset voi tietenkin vetää överiksi, niinkuin varjostuksien suhteen vaikkapa. Ja mites sen kissanhalkaisun kans olikaan. Ja köh, se windowsin valokuvavalikoima ja paint ei oikeestaan oo mikään kunnollinen kuvankäsittelyohjelma.."
6. "Joskus, harvoin, saattaa olla kuvaajalla kaikki tähdet kohdillaan ja se pääsee ikuistamaan tällaisen hetken. Mä olin niin söpönä tuolla kuin mahdollista ja paistattelin kameran räpsyessä ja silloin.. Saapui kuvanpilaaja-Mimmi ja keskeytti mun mallinhommat. Se siitä sitten, Mimmi oikeassa laidassa, var so kuu!"

"No, ehti palvelija ehkä yhen toisen kelvollisen kuvan saada. Ei tuu nimittäin toistumaan nää pönötykset taas ihan hetkeen. Tienattiin näillä mallintöillä jo puolen vuoden herkut, että katotaan sitten sen jälkeen taas uudestaan.
Pus o kram! Niinku miespalvelija varmaan sanoo, kunhan palaa reissultaan..."

torstai 31. elokuuta 2017

Tositoimissa

Tiedättekö, mikä on näin hauskaa?
No se, kun saa leikkiä huippuleikin loppuun ilman, että kukaan karkaa etsimään kameraa kesken kaiken. Lakanaleikki on ihan parasta!
Todistusaineistoa ohimenneestä hetkestä
Tämmöinen luisteluleikki onnistuu vain silloin, kun kaikki tähdet ovat kohdillaan. Eli silloin kun lakanat on vastapestyjä ja lattia samoin, mikä on tässä taloudessa aika harvinaista. Leikkihän on siis sama kuin lakananvaihdon yhteydessä sängyssä. Tässä vain luistellaan liukkaalla lattialla, mikä tuo hupailuun vähän lisäjännitystä. ^.^ Mimmi spurttaili onnessaan pitkin lakanaa ja parasta oli, kun heitin vielä paperitolleroa päätyihin. Onni ja ilo tarttui palvelijaankin ja taidammepa harrastaa tätä jatkossakin aina silloin tällöin. Ehkä vielä joskus saan videokuvaakin tohinatytöstä. <3

Kuivaharjoiteltiin myös toista leikkiä. Tässä Alfred on ekspertti.
"Mä tiedän mikä toi on, mä niiin tiedän ton biisin!"
"Näytäs nyt mullekin. Mä osaan ihan ite!"
"Anna jo, mä pelaan mun pikkuisilla tassuillani narupeliä!"

Pikaisen älypelituokion jälkeen narupeli yllätti koukuttuneen pelaajan vielä uudestaan...
"Mitä, eikse peli loppunutkaan vielä?"
M: "What in the world! Se tuli tänne livenä!"
"Anna mä hoidan tän! Mä nappaan sen!!"
Mutta mites tässä näin pääsi käymään! Narunryökäle livahti karkuun ja piiloon. Hyvään piiloon. Ekstrasupermegahyvään piiloon. Ehkä se meni takaisin sinne älypeliin, että muutkin saa pelata? Ainakaan täällä sitä ei ole enää näkynyt. ^.^